Kesä vaikuttaa tänä vuonna tulleen kuin varkain. Ei sitä – ainakin allekirjoittaneelle tuttua – kertarysäystä. Sillä tarkoitan päivää tai hetkeä, jolloin yhdellä kertaa tajuaa, että maailma on taas vihreä ja lämmin – harmaan ja kolean kevään jälkeen.

Olen alkanut pyöräilemään työmatkat. Tai tarkemmin sanottuna aamulla pyörä kulkee metron kyydissä kaupunkiin, mutta iltapäivästä aidosti pyöräilen tuon n. 17 km:n matkan keskustasta kotiin Vuosaareen. Tuolla matkalla viihdyn parhaiten Kulosaaren jälkeisellä osuudella. Kaupunki ja Sörnäinen ovat liian ruuhkaisia ja kiireisenoloisia paikkoja, Kulosaari taasen aivan sympaattisen unelias, mutta Naurissaaren sillan jälkeen Hitsaajankadun alkuun päästyä alkaa jotenkin tuntumaan kotoisalta. Varsinaisesti en ole Herttoniemen alueella koskaan asunut, joskin töitä tehnyt muutaman vuoden. Noiden työvuosien jälkeen alue tuntuu hyvin kotoisalta. Nyttemmin täällä tulee aikaa vietettyä yhdistyksen toiminnan tiimoilta.

Enpä tiedä olenko aivan toivoton romantikko, mutta kyllä tällä koko itäisen Helsingin alueella on oma tunnelmansa. Megahertsin kulmalle kun pääsee, niin alkaa hahmottamaan ihmisten koko pärjäämisen kirjon yhdellä silmäyksellä. Bmw –merkkisiä autoja ei näe missään niin paljoa kuin Hertsikan liikenneympyrän alueella. Niin – nyt siihen sitten jo tajusin syynkin. Alueellahan on suuri ko. merkkisten autojen myymälä. Samalla toisesta silmäkulmasta näkökenttään osuu miehiä, jotka eivät paljon muita kouluja ole kerinneet käymään kuin elämänkoulua. Välillä kulmilla näkee todella kolhiintuneen näköistä sakkia – siinä on varmaan annettu, mutta toden totta on jouduttu ottamaan vastaankin.

Herttoniemen teollisuusalueen läpi ajellessa nenään tulee sekä dieselin käryä että leivän tuoksua. Yhdessä ne muodostavat mystisen, jotenkin elämänmakuisen yhdistelmän. Moni olisi jo kääntynyt ennen teollisuusaluetta rantareitille nauttimaan meren tuoksusta, mutta minusta tuossa teollisuusalueen tunnelmassa on jotakin kiehtovaa. Kaikki on jotenkin vanhaa mutta samalla keskeneräistä. Koko ajan jossakin kulmalla korjataan, paikataan vanhaa tai sitten rakennetaan uutta. Omalla tavallaan mukavassa, mutta samalla siistissä omakoti-merenranta alueessa ei ole tätä kiehtovaa dynaamisuutta.

Itäkeskusta lähestyttäessä Sahaajankadun ja Roihuvuorentien kulmauksen jälkeen on pyörätiessä vallan omituinen nousupaikka. Siinä tuntuisi olevan jyrkähkökin nousukulma, mutta aina tuntuu, että pitää vaihtaa isommalle. Onko siinä paikassa tuuli aina selän puolella? Itiksen jälkeen pysähdys Puotilan venekerhon kahvilaterassilla.

Vuosaarensilta ja Vartiokylänlahden merenlahtimaisema. Kaunis kuin mikä. Monikaan rautatieaseman ja postitalon kulmilla pyörivä turisti ei tätä ole nähnyt ja kertoo sitten kotiin mennessään pääkaupungin olevan kolkkojen tunneleiden paikka. Sillan jälkeen uneliaaseen vanhempaan vuosaareen.

Sosiaalityön raporteissa itäinen Helsinki lienee useinkin merkitty punaisella. En noita uusia raportteja tarkemmin tunne, mutta tällainen käsitys lienee monilla kaupunkilaisilla. Monenlaista sosiaalista ongelmaa löytyy – niin löytyy monesta muustakin paikasta. Itäisestä Helsingistä löytyy myös paljon hyvää ja sitä hyvää pitäisi tuoda enemmän esille.

Yhdistyksemme täyttää syksyllä viisi vuotta. Nyt olemme päässeet siihen pisteeseen, että olemme saaneet omat toimintatilat. Toimintatilassa on jo pidetty tupaantuliaiset. Tilaisuudessa kävi monta hyvää yhteistyökumppania vuosien varrelta. Tätä kirjoitettaessa huomenna tiistaina on tilassamme avoimet ovet. Toivon, että ilmoittelumme olisi saavuttanut alueen ihmiset ja mahdollisimman moni kaakkoisen Helsingin asukas saapuisi kuulemaan yhdistyksemme toiminnasta.

Jotenkin on positiiviset fiilikset ja uskonkin, että tulevina vuosina yhdistys toteuttaa tehtäväänsä alueella entistä elinvoimaisempana. Työnsarkaahan tällä sosiaalisen toiminnan puolella riittää.

Tervetuloa mukaan toimimaan omaksi ja yhteiseksi hyväksi.