Tämä länsimainen hyvinvointiyhteiskuntamme on jännä paikka. Niinkin jokapäiväisestä asiasta kuin syömisestä voi tulla sairaus ja häiriötila. Ihmiset sairastuvat syömiseen, lääkärien diagnoositaulukoista löytyvät sellaiset sairaudet kuin anoreksia ja bulimia. Toisaalta iso joukko kanssakansalaisistamme sairastuu syömisestä. Televisiossa kerrottiin, että köyhät ovat lihavimpia. Kun ihmisellä on rahaa sillä tavalla rajoitetusti, että joutuu pohtimaan mitä ruokaa kaupasta ostaa, niin ilmeisesti on niin, että ne halvimmat ruoat ovat rasvaisimpia. Ihmiset ostavat eineksiä. Mihin katosi se ruoanlaiton perinne ja osaaminen?

Kävin tuossa aikaisemmin talvella ruokailemassa hampurilaisravintolassa. Sana ravintola pitäisi kai laittaa lainausmerkkeihin näistä paikoista puhuttaessa. Yhtäkaikki oli nälkä ja olen kuitenkin aina pitänyt kyseisen ketjun tuotteista. Hampurilaisravintolaan mennessä saa varautua jonottamaan – seisaaltaan, ikään kuin kaupan kassalla tai lippujonossa. Toisaalta saa varautua kestämään hälinää, kovaäänistä keskustelua ym. kolinaa ja kilinää, sanalla sanottuna sellaista kiireen tuomaa hässäkkää sekä tietysti kiukuttelevien lasten mekkalointia. Ruokahetken tulisi olla juuri päinvastainen kokemus – rauhallinen ja kiireetön. Liekö tämänkin ketjun suunnittelijat ajatelleet pikaruoalla sitä, että asiakas ruokailee mahdollisimman nopsaan ja lähtee nopsasti pois ”ravintolasta”. Itse ajattelisin, että pikaruoka tarkoittaa sitä, että ruoka tulee nopeaan eikä sitä, että olen täällä hankkimassa mahahaavaa ja hermojen kiristystä. Valistuneena kansalaisena toki tiedän tulevaisuudessa mennä syömään hampurilaiseni primetimen ulkopuolella, jolloin kyseisessäkin paikassa voi ruokailla kohtuullisen rauhassa.

Sushi on ilmeisesti jonkin sortin muoti-ilmiö. Kaupunkiin on tullut sushi -baareja ja valtakunnan päälehti kirjoittelee arvosteluja. Keskiluokan menestyjät ovat taasen saaneet hieman enemmän sisältöä elämäänsä. Sushista on mukava keskustella hieman vieraidenkin kanssa ja siten osoittaa sivistyneisyyttään. Itse en ole sushia syönyt saati itse valmistanut. Tosin, vuosia sitten olen japanilaisessa ravintolassa käynyt ja muistaakseni se oli aivan tyydyttävä kokemus. Japanilaiseen perinteeseen kuuluu minkä tahansa asian tekeminen pieteetillä ja aikaa käyttäen. Sielläpäin maailmaa melkein jokaisesta asiasta on tapana tehdä rituaali. Ilmeisesti on niin, että sushibaareissakin harrastetaan eräänlaista pikaruokailua. Tässä kuitenkin lienee se länsi- ja itämaisen kulttuurin ero. Siinä missä lännessä pikaruokailu tarkoittaa nopeaa ravintolasta poistumista niin itämaisessa kulttuurissa pikaruoka tarkoittaa sitä, että ruoka tulee nopeaan, mutta ruokailija voi aterioida rauhassa sen mukaan miten aikaa on käytettävissä.

Ruoan valmistaminen yhdessä on mukavimpia toveripiirin harrastuksia mitä voi ajatella. Myös aterian valmistaminen toisille on tyydyttävää puuhaa. Ihmistä ei ole tarkoitettu yksin ruokailevaksi olennoksi. Menin muutama aika sitten ilmoittamaan muutamalle toverilleni, että tarjoan aterian kotonani. Antelias tarjous on kuitenkin jäänyt. Tasaisin väliajoin olen kuitenkin saanut huomautuksia siitä, että yhteinen illanvietto tuntuu viipyvän. Paineistuksesta johtuen olen joutunut käyttämään hieman aikaa sen pohtimiselle, että mitä tarjoaisin. Syntyi idea – teen sushia. Jotenkin asia alkoi viehättämään sen verran, että nyt lienee aika lunastaa lupaus. Varokaa Te, jotka arvelette tämän koskevan itseänne. On tullut aika, jolloin lunastan lupaukseni. Ennen sitä täytyy kuitenkin pyytää Saarelaisen Jounia viemään minut johonkin sushibaariin katsomaan mitä se sushi itseasiassa on.

Yhteinen ruoanvalmistaminen ja yhteinen ruokailu on ollut MieTo:n juttu alusta lähtien. Tervetuloa Ankkuriin perjantaisin, silloin tehdään tavallista suomalaista ruokaa ja ruokaillaan yhdessä.