Minäpoika alan nyt radio- ja levyarvostelijaksi. Sekin on mahdollista Mielenterveysseuran paikallisyhdistyksen puheenjohtajalle. Tämä seuraavakin asia nimittäin liippaa läheltä mielenterveyttä – ainakin jokaisen radionkuuntelijan. Näin uskon, sillä paljon tästä asiasta tulee juttua oman ikäisteni eli nuorten aikuisten (?) – siis plusmiinus nelikymppisten kanssa.

Olen innokas radion kuuntelija. Yhtä asiaa olen ihmetellyt. Kuinka sieltä toosasta tulee niin tolkuttomasti sitä hippispoppisrokkishevonpaskaa? Kuka sitä kuuntelee, en ainakaan minä, sillä kanava kääntyy aika nopsaan. Nyttemmin olenkin puoleni valinnut. Radiossa on yleensä päällä Ylen kanavat tai Radio Helsinki, kun se Helsingin alkuperäinen rokkikanava muuttui poppiskanavaksi. Useimmiten ehkä päällä kuitenkin on se gruuviradio, sillä sieltä tulee hyvää tausta- eli hissimusiikkia ja joskus myös kelpo kappaleita. Kanavan vallinnassa tärkeää on myös se, ettei tarvitse kuunnella ns. juontajien laimeaakin laimeampia visailuja ja muka tärkeitä juttuja, tekovitsailuja.

Makuasioista ei voi muuta kuin riidellä. Silloin kun minä olin nuori niin kuunneltiin kunnon heviä: Black Sabbathia, Deep Purplea, Van Halenia, Böc’ia ja semmoisia, itse kuuntelin Rushiakin, vaikken osaakaan soittaa mitään instrumenttia. Silloin vanhemmat kauhistelivat pitkätukkahuumehippi –rokkia. Mitenkä se kuitenkin tuntuu jotenkin aidommalta touhulta kuin nykyiset tyttöjen ja poikien idolspoppikset ja muut. Helkkari soikoon, missä kohtaa se ikäpolvien kuilu menee ja olenko itse tullut jo aivan eläkeikään.

Hyvää musiikkia kuulee edelleenkin. Työtoverini toi autoomme uuden levyn, jota on sitten kuunneltu ja välillä huudatettukin soittimessa. Ilahduttavaa on kuunnella aikuisten miesten kirjoittamia tarinoita ja hyviä melodioita. Olisiko hyvä musiikki sitten sitä, että siinä jollakin on jotain sanottavaa – yleensä silloin kuunnellaan, se puolestaan tuottaa tuntemuksia ja ajatuksia.

Autossa soi: ”… on olemassa asioita – niin kipeitä – ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä…”.

Tarina liikutti, tuotti elämyksen ja – pani ajatteleen. Täytyi olla hyvä kappale.

Hyvää kesän jatkoa.

Muutama vuosi sitten tuntui olevan muotiakin puhua syrjäytymisestä ja edelleen tuota termiä paljolti käytetään. Ilmeisesti syrjäytymisellä ja syrjäytyneillä tarkoitetaan ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet yhteiskunnassa marginaaliin. Useimmiten siihen liitetään elämänhallinnan kirpoaminen. Toimeentulo muodostuu yhteiskunnan tukimuodoista, päihdeongelma on yleistä ja muutenkaan ei juuri ole positiivista osallistumista oman tai läheisten hyvinvoinnin ylläpitoon. Silloin kyllä puhutaan ongelmasta.

Muistelenpa kuitenkin, että jokin alan tutkija on arvostellut koko syrjäytyneet -termin käyttöä liian osoittelevana. Huoli oli, että termillä pahoinvointi laitetaan yksilön itsensä syyksi. Pitäisi puhua yhteiskunnan syrjäyttämistä ihmisistä. Olisiko niin, että yhteiskunta menollaan on syrjäyttänyt ihmisiä. Onko meno niin kiihkeää, että keskipakoisvoiman heittämänä se osa ihmisistä, jotka eivät jaksa pyörteessä pitää kiinni yhteiskunnan keskiöstä paiskautuu sen reunoille? Tuo tuntuu jo kauhukuvalta. Jos niin olisi niin hyvin ymmärrän, että siitä jännityksestä haluaakin eroon ja rauhaan hieman syrjemmälle – vapaaehtoisesti. Puhutaan oravanpyörästä. Moni haluaa oravanpyörästä pois. Syrjään mennyt ei siis välttämättä ole pahoinvoiva, vaan järkevän päätöksen tehnyt ihminen. Syrjässä olevia lienee siis monenlaisia. Henkinen rauha talouden edelle on viisautta, mutta tähän ylellisyyteen harvalla vain on varaa. Täällä on vain pärjäiltävä.

Mikä tuota pyörän vauhtia sitten aiheuttaa? Yhteiskunnan kehittyminen, työelämän haasteet, kouluttautumisen vaatimukset? Useinkin syrjäytymisen ja työttömyyden väliin laitetaan yhtäläisyysmerkit. Työttömyys harvemmin on vapaaehtoista. Huonoina vuosina työttömiä tuli kasapäin, kun yritykset joutuivat saneeraamaan. Monia noista työpaikoista ei ole enää koskaan tullut takaisin, ammattialojakin on hävinnyt. Huonoina vuosina työttömäksi joutunut ei enää löydä sitä työtään, josta joutui työttömäksi. Töistä pois joutuminen kirvoittaa otteen keskiöstä. Elämänhallinta voi olla vaikeaa, jos talouden kanssa tasapainoileminen on jokapäiväistä.

Totta on se, että mikäli työttömyys on pitkittynyt vuosien mittaiseksi, niin minimitoimeentulolla eläminen pikkuhiljaa kurjistuttaa taloutta ja asettaa ihmisen haavoittuvaksi taloudellisessa mielessä. Pienetkin lisämenot järkyttävät elämää. Tapahtuu köyhtymiskehitys. Seurauksena saattaa olla aktiivisuuden vähenemistä, uskon puutetta tulevaisuuteen, lamautumista. Onneksi kuitenkaan innovatiivisuus, kekseliäisyys ja henkinen viriiliys ei maksa mitään. Olen ollut mukana Mielenterveysseuran työllisyyshankkeissa ja muutoinkin työskennellyt sosiaali– ja terveyspuolen hommissa ja voin sanoa, etten montaakaan välinpitämätöntä ihmistä ole kohdannut. Monta taloudellisesti köyhtynyttä sekä työllistymisen haasteiden edessä luovuttanutta kuitenkin.

Lienee niin, että paras keino auttaa ihmisiä pois köyhtymisen alhosta on antaa tukea työllistymiseen. Työllistyminen parantaa taloudellista tilannetta. Talouden kohenemisen myötä mahdollisuudet elämäntilanteen kohentamiseen paranevat. Sanotaan ettei raha tuo onnea, mutta kyllä se kummasti rauhoittaa. Pitänee paikkansa. Looginen jatkokysymys seuraa. Kuinka ihmeessä sitten löytää ihmisille työtä? Monille paras keino työllistyä on kouluttautua. Koulun penkille lähtemisessä on kuitenkin kynnys, liian iso kynnys monille.

On aika iso palanen vapaaehtoistyölle tuo työllistymisen tukeminen. Siihen olemme kuitenkin omalta osaltamme lähteneet mukaan Ankkurit Ylös –hankkeella. Mitä sellaista lisäarvoa vapaaehtoistyö voi tuoda mitä ei työvoima- ja sosiaalitoimen toimesta ole jo tehty? Ehkäpä siinä kuitenkin on pieni punainen lanka. Vertaistuki. Monasti olen huomannut, että viranomaisen toimesta annettu tuki työllistymiseen usein kaatuu uskon puutteeseen, vaatimus kouluttautumisesta tuntuu mahdottomalta kynnykseltä. Vertaisen toverin antama tuki asioiden pohtimiselle, yhteinen realistinen arviointi tilanteesta ja mahdollisuuksista saattaa kuitenkin avata uusia näkymiä, henkinen kynnys madaltuu. Onnistuneen loikan työttömyydestä työllisyyteen tehneen vertaisen antama usko asioiden todelliselle kohenemiselle on kullanarvoista. Tärkeää on löytää se oma juttu. Tämän jälkeen saatu viranomaistuki ja tieto asioiden käytännön edistämisestä voi viedä työttömyydestä työllisyyteen. Tästä on kyse Ankkurit Ylös –hankkeessa. Homma myös toimii kohtuullisen hyvin. Se on tutkittu ja testattu Suomen Mielenterveysseuran Kolmas Linkki –projektissa. Omassa hankkeessamme käytämme pohjana tuossa projektissa syntynyttä käsikirjaa.

Hyviä kesäkelejä toivotellen.

Kevät on tullut, aurinko lämmittää ja puistokatua ajellessa puiden tuore vihreys tuntuu talven jälkeen ylitsevuotavan pakahduttavalta. Siltä se tuntuu joka kevät – yhtä uskomattomalta. Neljä vuodenaikaa on sellainen rikkaus, josta en itse koskaan haluaisi luopua muuttamalla kaukomaille. Yhdistyksen toiminnassa kevät on tietysti puuhakasta aikaa. Odottelemme aikaa, jolloin pääsemme mökille, hieman kunnostamista siellä tiedossa. Puutarhaihmiset kaipaavat kuumeisesti kasvimaalle. Saareen pääsyyn tarvitsemme venettä.

Veneen kunnostus on tulossa perinteeksi, jo kaksi kevättähän tässä on nautittu puuveneen omistajan työläästä keväästä. No, totuuden nimissä on sanottava, että itse olen ollut venerannassa tasan kerran tänä keväänä. Onneksi yhdistyksestä löytyy aktiiveja toimijoita, jotka kokevat kohtalaisen raskaan työn puuveneen kimpussa mielekkääksi toiminnaksi. Yhdessä tehden siitä ei myöskään tule liian raskasta kenellekään. Kapteenille tiedoksi, että allekirjoittaneellakin on kyllä tarkoitus keritä venerantaan töihin vielä ennen kuin vene on vesillä. Epäilemättä siellä jokin työ on meikäläisellekin vielä varattuna.

Ennen yhdistyksen perustamista, silloin kun toimimme projektina ja yhdistys oli vielä vain kiilto mukana olevien silmissä, ajattelin mielessäni venemetaforaa. Muistan asiasta silloin keskustelleenikin projektijohtajan kanssa. Metaforassa yhteinen veneen kunnostaminen edusti kaikkea sitä mitä yhteistoiminnan oli tarkoitus parhaimmillaan olla. Nyttemmin ajatus on siis tullut todeksi, vaikka silloin veneen hankkiminen ei ollut suunnitelmissa. Venehän tuli sittemmin tarpeelliseksi, kun saimme vuokrattua yhdistykselle mökin saaresta.

Siis metaforan, mieli-, kielikuvan, selitykseen. Veneen laittaminen yhdessä veneilykuntoon vaatii monenlaista osaamista, yksi osaa yhden asian ja toinen omaa toisenlaista kykyä ja osaamista. Yhdessä vene kunnostuu ja saadaan vesille. Veneen kunnostamien sinänsä on kuitenkin ikään kuin toissijainen tavoite. Ensisijainen tavoite on saada vene vesille, jotta sillä voidaan seilata yhdessä päätettyyn päämäärään. Vesillä ollessa kaikilla on myös oma tehtävänsä: yksi toimii ohjaajana, yksi avustaa suunnistuksessa, yksi huolehtii köysistä, jne. Kaikkeen ei tarvitse yksin pystyä. Kuljetaan matka yhdessä, päästään perille. Mielikuva on varsin kaunis, olisiko imeläkin, jos oikein hehkuttaa. Se on kuitenkin mielikuva, jota kannattaa vaalia. Niinhän se useimmiten maailmassa on; yksin emme pysty, toveria tarvitaan. Hienosti sanottuna tarvitaan yhteistyötaitoja, kykyä tulla toimeen toisten kanssa. Missä muussakaan se kauniimmin konkretisoituu kuin tuossa venemetaforassa.

Kesä on kulman takana. Yhdistys tarjoaa monenlaista mielekästä puuhaa kesäisessä luonnossa. Nautitaan tulevasta toimeliaisuudesta ja onnellisesta kesäisestä toimettomuudesta. Yin Yang.

PS. … telkkarissa lupasivat juuri aamuksi pakkasta, ilmeisesti ei aivan vielä kannata niitä shortseja kaivaa kaapista …

Olimme toiminnanjohtaja Saarimaan kanssa perjantaisella ”työnohjaustapaamisellamme” parin tuopin ääressä. Shakkipelin jälkeen puheemme ohjautui vapaaehtoistoiminnan hankaluuksiin ja varsinkin siihen, kuinka vaikea ihmisiä on saada mukaan vapaaehtoiseen mielenterveystyöhön. Kaiken hankaluuden perustana tuntuu jo olevan yhdistyksen nimi. Mielenterveys -sanan kuullessaan tavallisen hyvän mielenterveyden omaavat ihmiset kääntyvät helposti kannoillaan. Vaikuttaa siltä, että ennalta ehkäisevä mielenterveystyö ymmärretään helposti väärin.

Mielenterveystyötä on monenlaista. Mielenterveysseuran paikallisyhdistysten toiminta on perinteisesti ollut kriisityötä sekä tukihenkilötoimintaa tai asumisen tukitoimintaa. Tukihenkilö on henkilö, joka toimii mielenterveyskuntoutujan tukena ja toverina arjessa selviytymisessä. Kun kriisityö ja tukihenkilötyö ovat erityisesti tukityötä, niin meidän yhdistyksemme järjestämän toiminnan tehtävänä on keskeisesti ennaltaehkäistä. Tehtävänämme on järjestää sellaista toimintaa, jossa mukana olevat voivat kokea saavansa mielihyvää ja onnistumisenkokemuksia ja siten tulevansa arjessa autetuksi. Meidän yhdistyksemme ei perinteiseen tukihenkilötoimintaan ole toistaiseksi lähtenyt, vaikka koulutuksiakin on käyty. Perinteinen tukihenkilötoiminta on koettu vieraaksi. Oman yhdistyksemme lähtökohdat ovat olleet erilaiset verrattuna siihen, mistä lähtökohdista paikkakunnille on perinteisesti lähdetty Mielenterveysseuran paikallisyhdistystä perustamaan.

Yhdistyksemme toiminta sai alkunsa Kolmas Linja –projektista. Nelisen vuotta sitten keskeinen ongelma yhteiskunnassa tuntui olevan ihmisten syrjäytyminen pidentyvän työttömyyden seurauksena. Näin ollen keskeinen projektityön areena oli tuon syrjäytymisen ehkäiseminen ja siihen työhön työmallin löytäminen. Valtakunnallisen Kolmas Linja -projektin tehtävänä oli Helsingissä tarjota kaakkoisen alueen pitkään työttömänä olleille miehille mielekkään tekemisen ja yhteisössä toimimisen mahdollisuuksia. Tätä toimintaa olemme onnistuneen projektin jälkeen jatkaneet itsenäisenä yhdistyksenä vuodesta 2001 alkaen.

Mielekäs toiminta on mitä hyvänsä mökin- tai veneen rakentamisesta liikunnan harrastamiseen tai kulttuuritapahtumiin osallistumiseen. Meidän tukityömme on toiminnallisissa pienryhmissä tapahtuvaa toimintaa. Ryhmänohjaaja on toiminnan mahdollistaja; ryhmän kokoaja ja koordinaattori, järjestelijä (tukihenkilö – jos asia niin halutaan ilmaista) oli ryhmän agendalla sitten veneenrakennusta tai elokuvissa käyntiä. Yhdistyksen toiminta on nykyisin avointa kaikille halukkaille, niin työllisille kuin työttömille kuin eläkeläisillekin, niin miehille kuin naisille. Ryhmään osallistuminen on sosiaalinen tapahtuma, parhaimmillaan se tuo ihmisiä marginaalista pois, syrjästä keskemmälle. Moottorina on toiminnasta saadun hyvä mielen mukanaan tuoma oma aktivoituminen. Yhdistyksemme toimintaa ei välttämättä erota liikunta tai kulttuuri –yhdistyksen toiminnasta.

Mielenterveystyöhön meidät liittää se ajatuksellinen lähtökohta, jonka vuoksi olemme tätä toimintaa alun perin lähteneet toteuttamaan. Toiveeni onkin, että Laadukasta kulttuuria vapaaehtoistyöhön –hankkeeseen osallistumisen avulla ja kokemuksella, saisimme tämän oman työmme ikään kuin mallinnettua yhdeksi mielenterveystyön toimintamalliksi. Projektinhan tiimoilta jo todettiin, että toiminnalliset ryhmät parhaimmillaan toimivat syrjäytymistä ehkäisevästi – se lienee mielenterveystyötä. Tarvittaisiinko mielenterveystyön vapaaehtoisille omaa toiminnallisten ryhmien ohjaajakoulutusta? Toteutuuko se Kaverit mukaan –välittäjäorganisaatiohankkeen kautta, jossa olemme mukana oman Ankkurit ylös –projektin tiimoilta?

Oli tukihenkilön tehtävänä sitten asumisen tukitoiminta tai toiminnallisen ryhmän ohjaaminen niin koulutusta tarvitaan. Ohjaajien kouluttaminen entistä ammattitaitoisemmiksi tulee meidänkin yhdistyksessämme ajankohtaisemmaksi uusien hankkeiden myötä. Tänä vuonna alkava ”Ankkurit ylös” vaatii vapaaehtoisilta ohjaajilta enemmän valmiuksia, kuin mitä omassa perinteisessä ryhmätyössämme on vaadittu. Ensi vuonna tositeolla starttaava Koivula – hanke asettaa toiminnassa mukana oleville vapaaehtoisille taasen omia vaatimuksia. Hankkeiden onnistuminen osaltamme hyvin tai erittäin hyvin liittyy keskeisesti siihen kuinka onnistumme rekrytoimaan vapaaehtoisia mukaan toimintaan.

Vapaaehtoistyö ei ole palkkatyötä, muttei se ihan tavallinen harrastuskaan ole. Paljon vaaditaan sitoutumista ja osaamista – varsinkin mielenterveystyön kentällä. Vapaaehtoistyö on aina – niin nykyisinkin – paikannut yhteiskunnan turvaverkkoa sekä tehnyt niitä tehtäviä, jotka täytyy tehdä, mutta johon yhteiskunnalla ei tunnu olevan resursseja. Ilman vapaaehtoisten tekemää taustatyötä olisi moni urheilumenestyskin jäänyt saavuttamatta. Kuinka saisimme mielenterveystyön vapaaehtoistoiminnasta niin haluttavaa, että rekrytointi olisi menestyksellisempää? MieTo:n juttu on ollut, että yhdistyksenä tarjoamme yhteisiä tekemisen mahdollisuuksia ihmisille. Sen toiminnan sivutuotteena tulemme saavuttaneeksi mielenterveyttä tukevia asioita; hyvää mieltä ja mukavaa yhdessäoloa. Jos rahaa olisi niin nykyaikaisen markkinoinnin avulla toisin tämän tosiseikan kaikkien helsinkiläisten tietoon.

Tämä länsimainen hyvinvointiyhteiskuntamme on jännä paikka. Niinkin jokapäiväisestä asiasta kuin syömisestä voi tulla sairaus ja häiriötila. Ihmiset sairastuvat syömiseen, lääkärien diagnoositaulukoista löytyvät sellaiset sairaudet kuin anoreksia ja bulimia. Toisaalta iso joukko kanssakansalaisistamme sairastuu syömisestä. Televisiossa kerrottiin, että köyhät ovat lihavimpia. Kun ihmisellä on rahaa sillä tavalla rajoitetusti, että joutuu pohtimaan mitä ruokaa kaupasta ostaa, niin ilmeisesti on niin, että ne halvimmat ruoat ovat rasvaisimpia. Ihmiset ostavat eineksiä. Mihin katosi se ruoanlaiton perinne ja osaaminen?

Kävin tuossa aikaisemmin talvella ruokailemassa hampurilaisravintolassa. Sana ravintola pitäisi kai laittaa lainausmerkkeihin näistä paikoista puhuttaessa. Yhtäkaikki oli nälkä ja olen kuitenkin aina pitänyt kyseisen ketjun tuotteista. Hampurilaisravintolaan mennessä saa varautua jonottamaan – seisaaltaan, ikään kuin kaupan kassalla tai lippujonossa. Toisaalta saa varautua kestämään hälinää, kovaäänistä keskustelua ym. kolinaa ja kilinää, sanalla sanottuna sellaista kiireen tuomaa hässäkkää sekä tietysti kiukuttelevien lasten mekkalointia. Ruokahetken tulisi olla juuri päinvastainen kokemus – rauhallinen ja kiireetön. Liekö tämänkin ketjun suunnittelijat ajatelleet pikaruoalla sitä, että asiakas ruokailee mahdollisimman nopsaan ja lähtee nopsasti pois “ravintolasta”. Itse ajattelisin, että pikaruoka tarkoittaa sitä, että ruoka tulee nopeaan eikä sitä, että olen täällä hankkimassa mahahaavaa ja hermojen kiristystä. Valistuneena kansalaisena toki tiedän tulevaisuudessa mennä syömään hampurilaiseni primetimen ulkopuolella, jolloin kyseisessäkin paikassa voi ruokailla kohtuullisen rauhassa.

Sushi on ilmeisesti jonkin sortin muoti-ilmiö. Kaupunkiin on tullut sushi -baareja ja valtakunnan päälehti kirjoittelee arvosteluja. Keskiluokan menestyjät ovat taasen saaneet hieman enemmän sisältöä elämäänsä. Sushista on mukava keskustella hieman vieraidenkin kanssa ja siten osoittaa sivistyneisyyttään. Itse en ole sushia syönyt saati itse valmistanut. Tosin, vuosia sitten olen japanilaisessa ravintolassa käynyt ja muistaakseni se oli aivan tyydyttävä kokemus. Japanilaiseen perinteeseen kuuluu minkä tahansa asian tekeminen pieteetillä ja aikaa käyttäen. Sielläpäin maailmaa melkein jokaisesta asiasta on tapana tehdä rituaali. Ilmeisesti on niin, että sushibaareissakin harrastetaan eräänlaista pikaruokailua. Tässä kuitenkin lienee se länsi- ja itämaisen kulttuurin ero. Siinä missä lännessä pikaruokailu tarkoittaa nopeaa ravintolasta poistumista niin itämaisessa kulttuurissa pikaruoka tarkoittaa sitä, että ruoka tulee nopeaan, mutta ruokailija voi aterioida rauhassa sen mukaan miten aikaa on käytettävissä.

Ruoan valmistaminen yhdessä on mukavimpia toveripiirin harrastuksia mitä voi ajatella. Myös aterian valmistaminen toisille on tyydyttävää puuhaa. Ihmistä ei ole tarkoitettu yksin ruokailevaksi olennoksi. Menin muutama aika sitten ilmoittamaan muutamalle toverilleni, että tarjoan aterian kotonani. Antelias tarjous on kuitenkin jäänyt. Tasaisin väliajoin olen kuitenkin saanut huomautuksia siitä, että yhteinen illanvietto tuntuu viipyvän. Paineistuksesta johtuen olen joutunut käyttämään hieman aikaa sen pohtimiselle, että mitä tarjoaisin. Syntyi idea – teen sushia. Jotenkin asia alkoi viehättämään sen verran, että nyt lienee aika lunastaa lupaus. Varokaa Te, jotka arvelette tämän koskevan itseänne. On tullut aika, jolloin lunastan lupaukseni. Ennen sitä täytyy kuitenkin pyytää Saarelaisen Jounia viemään minut johonkin sushibaariin katsomaan mitä se sushi itseasiassa on.

Yhteinen ruoanvalmistaminen ja yhteinen ruokailu on ollut MieTo:n juttu alusta lähtien. Tervetuloa Ankkuriin perjantaisin, silloin tehdään tavallista suomalaista ruokaa ja ruokaillaan yhdessä.